Kuluneen vuoden pohdintoja

Cheer-urani vaikein vuosi

Cheerleading lajina on ollut todella suuri osa omaa arkeani jo lähes 15 vuotta, yhtä kauan kuin osa valmennettavistani on elänyt. Laji on kasvanut ja kokenut vuosien aikana liudan suuria muutoksia, ja kehityksen kaarta on ollut hieno seurata. Omat alkuvuoteni sijoittuvat aikaan, jolloin kisakalenteri oli sama kuin nyt, ja kesän parhaan kisat järjestettiin Helsingin Linnanmäellä

Pitkäjänteinen työ liitossa ja seuroissa on tuottanut hienoja historiallisia tuloksia, muun muassa naisten maajoukkueen kaksinkertainen maailmanmestaruus 2018 sekä 2019. Muita mainittavan arvoisia merkkipaaluja lajin kasvussa ovat olleet muun muassa kansainvälisen olympiakomitean hyväksyntä cheerleadingille tunnustettuna olympialajina ja kansainväliselle lajiliitolle myönnetty kolmivuotinen ehdollinen jäsenyys. Cheerleading ei ole enää tanssia ja huiskien heiluttelua kentän laidalla, vaan lajista on tullut vaativaa, vauhdikasta ja hurjaa  huippu-urheilua. Cheerleadingista on tullut laji, jossa voi jopa valmentamalla elättää itseään.

On sanomattakin selvää, että viimeinen vuosi on ollut täysin erilainen kuin koskaan ennen. Kun mietitään lajin motivaattoreita voidaan puhua joukkueen kanssa olemisesta ja sitä kautta yhteenkuuluvuuden tunteesta. Stunteissa, heitoissa ja pyramideissa onnistumisesta, uuden oppimisesta, akrobatian tekemisestä ja kisoja kohti treenaamisesta. Työ- ja koulumaailmassa pandemian muokkaamaa arkea voidaan kutsua uudeksi normaaliksi, sillä olemme oppineet soveltamaan suuren osan tekemisestä etäjärjestelyihin. Samoin ollaan sovellettu myös cheerleading treenejä, mutta kaikki lajille ominainen on jouduttu jättämään pois.

Mitä tapahtuu, kun kaikki se mikä lajissa motivoi, otetaan väliaikaisesti pois rajoitusten vuoksi ja ei voida luvata mitään tulevasta? Tilalle annetaan mahdollisuus harjoitella omassa olohuoneessa yksin, kuunnellen ohjeita tietokoneen tai älypuhelimen näytöltä. Listalle ei jää kovinkaan montaa motivaattoria. Osaisin mainita ehkä yhden tai kaksi – yhteenkuuluvuuden tunteen ja joukkueen kanssa olemisen, toki virtuaalisesti.  

Epävarmuus siitä, päästäänkö tällä kaudella enää lajitreeniin ei varsinaisesti kanna motivaatiota kanan lentoa pidemmälle. Seuratoimijana ja eritoten valmentajana tilanne rajoitusten kanssa tuntuu erityisen hankalalta. Kun valmentaa joukkuetta, jossa jokainen urheilija ansaitsisi koko maailman, tuntuu kurjalta ettei sitä voi antaa.

Kohti kevätkautta

2020 kevätkausi lähti vauhdikkaasti käyntiin ja kauteen lähdettiin asenteella ‘’kaikki tai ei mitään’’. Olimme ensimmäistä kertaa lähdössä kilpailemaan ulkomaille ja jokainen odotti matkaa kuumeisesti. Kisaohjelma valmistui vauhdilla, oltiin kisavalmiina jo maaliskuussa. Korona tuntui tuolloin vielä kovin epätodelliselta eikä oikein halunnut uskoa, että se meille koto-Suomeen saakka rantautuisi tai ainakaan, että se tulisi kovin radikaalisti meidän toimintaamme vaikuttamaan. Hyvin äkkiä kävi selväksi, että nyt on tosi kyseessä ja alettiin jo puhumaan epidemiasta ja myöhemmin pandemiasta – kaaos oli meidänkin käsillä. Kevään odotetuimmat kisat peruttiin, ja samoin kauan haaveiltu ulkomaan kisareissu. Treenipaikat pistettiin säppiin ja niiden avaamisesta ei ollut tietoakaan. Tuntui kuin kaikki tehty työ olisi vain valunut käsistä ja alkukausi olisi mennyt täysin hukkaan. Tilanne oli täysin epätodellinen ja absurdi. 

Vuodenvaihteessa tuntui kuin 2020 olisi mennyt täysin selviytymismekanismien varassa ja kaikki ennen syksyä on sumua. Urheilijamme jaksoi kevään ja kesän yli todella upeasti.

Syyskauden alkaessa treenisalit avattiin vihdoin ja kuvittelin, että nyt voidaan huokaista hengityksestä ja ottaa iisimmin edes hetken, vihdoin joukkue pääsisi lajitreenin pariin.. Tilanne oli toistaiseksi rauhoittunut sen verran, että saimme treenata yhdessä joukkueena ja treenaaminen kohti kisoja sai taas alkaa, olimme onneksi kaikki pysyneet terveenä koko ajan. Joukkue oli todella motivoitunut ja latautunut. Pieni pahaa enteilevä kutina kuitenkin muistutti itsestään takaraivossa kevään tapahtumien jälkeen.

Treenasimme kohti kisoja varautuneesti ja hyvinkin päivä kerrallaan fiiliksellä ja olimme henkisesti varautuneet siihen, että kisat tullaan vielä perumaan. Kisat lähestyi ja uudet rajoitukset vaikutti kisojen rakenteeseen olennaisesti. Ensimmäistä kertaa kisoissa ei olisi yleisöä – paikalla olisi ainoastaan kisajärjestäjät, tuomarit ja paikalla liikutaan saattajan kanssa porrastetusti kohtaamatta muita joukkueita. Kisaohjelmassa ei esitetä huuto-osuutta, kisapaikalla kuljetaan maskeissa. 

Kisa-aamu koitti ja todellakin pääsisimme kisaamaan, tunne oli uskomaton. Kisapaikalla tuntui kuin olisi saanut nyrkistä päin näköä – valmentajat ei saa kannustaa joukkuettaan ohjelman aikana huutamalla. Ei yleisöä eikä valmentajia kannustamassa kisasuorituksen aikana. Kisasuoritus meni nappiin ja kotiin kannettiin kultaa. Joulua kohden rajoituksia kiristettiin ja oli taas aika jäädä treenitauolle ja siellä ollaan edelleen. Toki saamme nyt treenata pienryhmissä, mutta joukkuetreeniin ei vielä päästä. 

Viimeinen vuosi on ehdottomasti ollut raskas ja vaikea. Itselleni kantavin voimavara tilanteen sietämiseen on ehdottomasti tullut omalta valkkutiimiltäni, urheilijoilta ja seuramme hallitukselta. Vaikka itsensä motivointi voi tällä hetkellä olla todella vaikeaa, parempi huominen tulee vielä varmasti. Muistetaan tukea ja kuunnella toisiamme, elää päivä kerrallaan tehden vastuullisia ja turvallisia päätöksiä. Selviämme tästä yhdessä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *